Olen viime aikoina pohtinut paljon terapiaan liittyviä kysymyksiä. Se lienee luonnollista ja tarpeenkin, sillä tällä hetkellä opiskelen ratkaisukeskeiseksi lyhytterapeutiksi Helsingin psykoterapiainstituutissa. Valmistun kesäkuussa 2017.

Mielessäni on pyörinyt esimerkiksi seuraavat kysymykset:

Mikä on terapian tarkoitus?

Mikä on hyvää terapiaa?

Mikä tekee terapeutista hyvän terapeutin?

Entä millainen terapeutti on huono terapeutti?

Voiko terapia olla huonoa?

Voiko terapia joskus jopa lisätä pahoinvointia sen sijaan että lievittäisi sitä?

Uskoakseni kysymyksiä minussa herättää erityisesti se, että olen viime aikoina useilta henkilöiltä kuullut heidän kokemuksiaan terapiasta ja terapeuteista. Olen myös sivusta seurannut, miten terapiassa käynti on vaikuttanut muutamien tuttavieni elämään.

Mitä enemmän kuulen erilaisia kokemuksia, sitä enemmän vakuutun siitä, että terapia ei aina tee hyvää.

Lyhytterapeutti-opintoihin liittyen meillä oli luettavana Jaakko Seikkula ja Tom Erik Arnkilin kirja Dialoginen verkostotyö. He kirjoittavat siinä näin:

”Työntekijöiden ja asiakkaiden yhteisistuntohan on suora interventio asiakkaiden elämään, ja minimiehto tuollaiselle kohtaamiselle on, että asiakkaat lähtevät siitä kuntoutuneempina kuin siihen tulivat.”

Minusta tämän lauseen sisältämän ajatuksen tulisi olla lähtökohtana myös kaikessa terapiatyössä. Olen kuitenkin viime aikoina kuullut pääosin toisenlaisia kokemuksia terapiassa käyneiltä.

En tiedä, onko kovinkaan hyvää terapiaa, jos terapiassa käyvä joutuu ottamaan töistä terapiatapaamisen jälkeisen päivän vapaaksi, koska hän kertoi olevansa ”aina niin rikki terapiakäynnin jälkeen”, ettei voinut mennä töihin.

En tiedä myöskään, onko hyvää terapiaa tämä erään tuttavani kertomus:

”Aluksi itkin terapeutin vastaanotolla ja pikkuhiljaa itku laajeni niin, että jo lähtiessäni kotoa terapeutin vastaanotolle, aloin itkeä ja itkin koko käynnin ajan. Itku loppui vasta päästyäni takaisin kotiin.”

Totta kai tähän voi olla monta syytä.

Ihmisillä voi olla todella rankkoja elämänvaiheita tai elämäntapahtumia, ja voi olla, että vain terapiassa tuntuu itkulle olevan tilaa.

Mutta on syytä myös pohtia, voiko aiheuttajana olla jokin muukin seikka, esimerkiksi se, millainen teoria ohjaa terapeuttia, mikä hänen fokus on, millaisia kysymyksiä hän kysyy ja mihin kiinnittää huomionsa.

Ihmisille on toki tärkeää tulla kuulluksi ja tunteet on hyvä pystyä nimeämään ja tuntemaan ja epämiellyttävillekin tunteille on tärkeä olla tilaa sekä ehdottomasti mielestäni myös lupa ilmaista ne.

Haluan kuitenkin pohtia, auttaako niissä ”vellominen” kerrasta toiseen?

Auttaako se ihmisiä selviämään hankalista elämänvaiheista ja tilanteista, jos esimerkiksi terapeuttia ohjaava teoria on sellainen, että tietyiltä osin tämä ihminen on rikki, kesken, hajalla…?

Vai voisiko olla myös voimaannuttavampi näkökulma, voimaannuttavampi tapa keskustella ja kysyä kysymyksiä?

Minua terapeutti-opiskelijan roolissa ohjaava ajatus on tällä hetkellä juuri se, että tapaamisen tavoitteena täytyisi olla, että asiakas lähtee tapaamisesta voimaantuneempana kuin siihen tuli.

Näistä asioista johtuen olen sitä mieltä, että psykiatri, joka aikanaan oli sitä mieltä, ettei minulle terapiaa myönnetä, saattoi hyvinkin tehdä minulle suuren palveluksen.

En silloin tiennyt, että eri terapiasuuntauksia on valtavan paljon, joten olisin saattanut päätyä sellaisen terapeutin vastaanotolle, jonka taustateoria ei välttämättä olisikaan tehnyt minulle hyvää.

Meitä ihmisiä ja elämäntilanteita ja menneitä tapahtumia on tietenkin monenlaisia. Ehkäpä on paikkansa ja aikansa ainakin osalla niistäkin terapiasuuntauksista, joihin en itse haluaisi osallistua.

Joka tapauksessa toivoisin ihmisten tietävän enemmän siitä, että terapiasuuntauksia on hyvin erilaisia, ennen kuin hakevat itselleen terapeuttia.